Dekasta tarinointia, part 1.

Hei, olen Milla, samojedinkoira Dekan (Snowmist Vainglorious Devil) matte!

Nuorempana ajattelin, ettei minulle tulisi koskaan koiraa. Olin kissaihminen, henkeen ja vereen. Lopulta ajatus koirasta hiipi mieleeni koirallisten tuttujen kautta. Tutkailin erilaisia koirarotuja, lähinnä pystykorvia, sillä tahdoin "koirannäköisen koiran". Törmäsin netissä samojedinkoiraan, josta kiinnostuin aluksi ulkonäön takia. Talveen tykästyneenä ihmisenä tutkailin rotua tarkemmin ja huomasin, että samojedinkoiran luonnekuvaushan vastaa täysin omaa luonnettani ;)

Erään lenkin aikana tapasin naisen, joka talutti erehdyttävästi samojedia muistuttavaa koiraa. Rohkaisin itseni ja kysyin koiran rotua, samojedihan se. Siinä sitten seisoskeltiin tovi jos toinenkin ja juteltiin rodusta, kasvattajista, rodun terveystilanteesta, turkista... Silloin päätin, tuollainen tulee minullekin!
Tapaamisesta innostuneena laitoin kasvattajatäti Riitalle sähköpostia, kyselin ummet ja lammet samojedeista, kerroin millainen itse olen... Tästä kehkeytyikin mukava sähköpostikeskustelu, Riitta vaikutti oikein mukavalta henkilöltä, jolla on tärkeysasiat järjestyksessä!

Lopulta sovimme tutustumistapaamisen, sain ystäväni ajamaan minut autolla Raaheen ja takaisin. Tapaaminen oli oikein onnistunut, olin vieläkin vahvasti sitä mieltä, että tämä on juuri se kasvattaja, jolta tulevan pentuni tahtoisin. Tuosta käynnistä alkoi sitten kova odotus, millainen tulevasta samojedipallerostani tulee, koska pennut syntyvät, pärjäänköhän koiran kanssa, toteutuvatko suunnitelmat... Pennut syntyivät 18.7.2009 ja minä ja vanhempani lähdimme valitsemaan pentua kahdeksan suloisen touhottajan joukosta tuosta muutama viikko pentujen syntymän jälkeen. Apua, kun niitä olikin paljon, päättäminenhän on mahdotonta! Lopulta ihastuin yhteen tiettyyn urospentuun, oikein hassuun tohottajaan. Isäni sanoi, että tämä se on, se puree korvaa niin reippaasti!

Kotiin haimme pennun siskoni ja hänen miehensä kanssa. Kotimatka takaisin Vaasaan oli jännittävä, pentu oli niin pieni ja niin HEREILLÄ! Kotiin päästyämme olin aivan paniikissa, mitä minä tuon piippaavan pennun kanssa teen?! "No niin, nyt se leikkii, nyt se ei huomaa minua, nyt se etsii jotain, koskakohan se nukahtaa, apua..!"

Ensimmäinen viikko oli uuvuttava, stressasin koiraa aivan liikaa. Sehän piti käytännössä huolen itsestään: se osasi nukkua, kun väsytti, pissiä, kun pissatti, syödä ja juoda, kun siihen oli tarve... Lopulta viikot alkoivat vierimään nopeammin ohitse, mutta eivät suinkaan rauhallisesti... Siitä lisää seuraavassa kirjoituksessa! :)